Tie Ithakaan on pitkä

Tämä on varmaan se mistä sanottiin "toivo, että tie Ithakaan on pitkä". Taisin vain unohtaa matkan varrella. Tie pitenee alituisesti tehdessäni matkaa vieden minua kuin pässiä narussa. Ajatukset ovat pakonomaisesti kirjoittamisessa, mutta teksti on hukassa. Niin myös uni.

Teen päätöksen lykätä saapumista perille. Pakko antaa periksi ja levätä. Aloitan uuden ohjelman palaten 300 sanaan päivässä.

Pettymys silti, mutta se on työstettävä voitoksi.

Plus 20 päivää – VVHH

"Tuijotan seinää. Jos saisin hieman lisää lääkitystä, saattaisinkohan kuvitella tuohon television sellaisilla metallisilla kiinnikkeillä ihan oikeasti. Olisiko sillä edes väliä. En edes katso televisiota, joskin täällä siitäkin on tullut jonkin sortin huvia ja ajankulua. Nyt kuva on kuitenkin valkoiseksi maalattu enkä enää jaksa kuvitelle siihen mitään ohjelmaa, vaikka ehdinkin aikaisemmin – kapinallisella hoitosuunnitelman vastaisella innolla piirtämään telkkarini kohtaan tussilla tv:n ääriviivat. Kannattiko, pelkkää sanomista siitäkin. Ehkä silti. Huoltomiehillä kestänee kuukausia tulla moinen korjaamaan ja laskukin tullee vasta hoitojakson päätteeksi kaikkien ilkeyksien summana. Tai sitten ne vain uhkailevat.

Olen täynnä lääkkeitä, niin että ehkä luulevat minun tulleen terveemmäksi, tai ainakin tunnottomaksi möhkäleeksi, joka on helppo hoitaa – siirtää syrjään. Täällä kun riittää tätä populaa jos jonkinlaiseen junaan. Saavat jatkuvasti tehdä lisätilauksia Pendolinolta tai sitten todellakin sanonnan mukaan meitä jää iso remmi asemalla.  Käymieni keskustelujen mukaan enemmän asemalle, koska hoitavilta loppuvat keinot ja kyvyt millä hoitaa potilaita, jotka pyytävät päästä sisään, kuten niitäkin, jotka eivät sisään tahdo.

Telkkarissani on särö, halkeama. Miksen huomannut sitä aiemmin vai oliko liian kiire piirtäessä vimmassani. Nyt näen sen selkeästi ja se alkaa häiritä. Olen täynnänsä lääkkeitä. Niiden tehtävänä on viedä tunteet. Vievät ne muutakin, kuten unet. Ja toisaalta ne tehoavat huonosti. Unet menevät, muisti pätkii, olen hidas ja kömpelö sekä fyysisesti, että älyllisesti. Sumeaa.

Tulin tänne, koska suunnittelin itsemurhaa – tai haudoin ainakin. Nyt en suunnittele mitään. Kumpi on parempi? Viisaammat vastatkoon, mutta ainakin edellä mainitussa on jotain tekemisen makua. En tiedä tai muista kaikkia lääkkeitä, joita minulle syötetään. Ruuan kanssa yksi, toinen satsi päivälliseksi ja loput illalla. Luulisi olevan tuolla määrällä fiini olo. Olen turtana lääkkeistä, luulevat saavuttaneensa jotain, mutta jonkin lääkkeen tai lääkkeiden – lääkärin ammattitaidottomuutta varmaankin – puuttuessa kykenen paljon enempään kuin uskovat tai toivovat, ja myös enempään kuin tänne tullessa. Ja tarkoitus on sanoa enempään – ei parempaan. Olen fyysis-psyykkinen kehitysvammainen ilman apuvälineitä; tärkeimmät elämässäni yleensä käyttämäni aseet ovat hiotut tylsiksi.

Joku huutaa käytävässä, niin että jos olisin täällä toista päivää, uskoisin nyt käyvän todella pahasti. Kuulostaa kuitenkin siltä, ettei Tervolle maistu päivälääke. Toisaalta harvoin noihin huutoihin edes reagoi.  …missä olinkaan. Niin telkkarini on rikki, tai siinä on särö. Harmi. Muuten tykkään sitä katsella, mutta se särö vie kaiken huomion eikä mielikuvitukseni millään riitä siirtämään sitä syrjään.

13.32 Lounas tarjoillaan kohta. En edes koulun tylsimmillä tunneilla odottanut näin suurella intohimolla ruokaa. En edes välitä ruuasta. En ole mikään kulinaristi, ja vaikka olisin, täällä se valuisi hukkaan, jos ei kyllä ruuassa mitään valittamista ole, paitsi ettei se kovin hyvää ole eikä minulla ole koskaan nälkä. Silti ruokailu on edelleen suuri tapahtuma, joka vipuaa tämän huoneen seiniä saranoiltaan. Jotain.

Ovat siis vieneet unen ja ruokahalun. Ja halun. Niillä lääkkeillä. Ja sen vähän älyn, muistin, ja jos muistaisin niin paljon muutakin. Tilalle on istutettu katkeruus, epäilys kaikkea kohtaan ja halu paeta – joskaan sen eteen ei tällä lääkityksellä jaksa tehdä mitään. Jälkikäteen tulisin silti suunnattomasti ihmettelemään olenko todella ollut näin hullu ja voinko ihmistä todella kohdella näin sekä sitä miksi en vain yksinkertaisesti hakannut päätäni seinään riittävän monta kertaa päästäkseni lopullisesti pois. Viime vuonna kuulemma kävi kerran niin. Toisaalta en usko oikeastaan ketään tai mitään, mitä täällä kuulen, oli kertojana potilas, hoitaja tai lääkäri.

 13.54 Ihan kohta ruoka. Jos minulla olisin kynä ja paperia, niin varmaan pitäisin kirjaa samaan tyyliin kuin nyt ajatuksissani ja hieman laajamittaisemminkin. Ehkä jotain hajatelmia, runoja kenties. Joskaan en tiedä, nämä lääkkeet. Tuntuu kuin pääni painaisi sata kiloa ja kaikki ajatukseni vilisisivät entisaikojen tehdasvaltakunnan megalomaanisen tehtaan (sellaisen joita on unissa ja fantasiaelokuvissa) suuren hammasrataskoneiston alusta loppuun rataston pyöriessä järkyttävällä yliteholla ja ajatusten syntyvän alkupäässä aloittaen elämän ja kuoleman kamppailunsa hammasrattaita vastaan ja vain ne, jotka selviävät tuon pirullisen miinakentän lävitse löytävät minun tietoisuuteeni. Ja aivan kuin tietäisin ja tajuaisin tämän kaiken vallan hyvin. Onhan moni sanonut eri variaatioin tyhmän olevan hyvä olla, kun ei sitä itsekään tajua. No, minä tajuan ja se vasta iskee vasten tajuntaa. Ja toisaalta ehkä en jaksaisi käyttää tajuntaani mihinkään. Ei sillä, että minulla olisi siihen juuri tällä hetkellä mitään välineitäkään. VVHH."

  -  V.S. Paavolainen