Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä (jatkoa)

"Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away! Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away!  Kuin tuntitolkulla. Tartun nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu aamun perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten. Joka aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.

Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään, väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä elän.

Jokapäiväinen ihme nostaa minut ylös sängystä. Kello? Niin, rikki, katki, poikki ja palasina. Se oli minulle rakas; lahja lapsuudesta, joka tosiaan oli lehmä, joka ammui ja kilinkolisteli huutaen hereille. Lehmä, jonka suun olin tukkinut lapsuuden lempijoukkueeni kovin puhki kuluneella rannerätillä. Olin herännyt tai ollut heräämättä tuohon mylvinään 7832 aamuna. Rakentaminen ottaa aikansa ja säilyttäminen – ehjänä pitäminen, käyttäminen – voi kestää vuosia. Silti kaikki on ylen helppoa hajottaa hetkessä. Yksi sana, yksi teko, tekemättä jättäminen.

Otan tuhkakupista puoliksi poltetun tupakan ja sytytän sen istuessani vielä sängyn laidalla. Vihaan polttaa, mutta on myönnettävä sen lisäksi, että poltan kuin korsteeni, aamun ensimmäisen olevan jotenkin taivaallinen. Tulipesän ihana poltteen rahina. Kuin elokuvien huumekohtauksista tutusti tunnen lämpimän savun lipuvan keuhkojeni perukoille kuin käsi naisen erogeenisille alueille. Syke, sydän. Vereen. Lämmintä kihelmöivää tykytystä kehossani. Pidätän pitkän imaisun sisääni saattamaan saastaa, joka nyt tuntuu lämpimältä ja turvalliselta kuin kohtu. Tulipesästä noussut savu kiemurtelee leijuen taianomaisesti edessäni. Pidätän vielä hetken ennen kuin puhallan lämpimän turvan ulos hajottamaan taianomaisuuden kaiken sekoittuessa tasaiseksi haisevaksi tupakansavuksi. Nousen katsomaan mikron kelloa polttaen lopun katalasta pötkylästä, jonka tumppaan keittiön pöydän tuhkakuppiin.

8.23. Ei paha. Myöhässä, mutta selitettävissä. Ohitettavissa, sivuutettavissa. Kuten aina tässä vaiheessa iskee päänsärky ja kuvotus. Tästä ei kestä kauaa siihen, että tärisen kuin talvipakkasilla mielestään seksikkäästi pukeutunut huorahtavasti naamansa maalannut teinityttö odottamassa jossain Siwan nurkalla frendiään. Turhat koukerot pois siis. Jääkaapissa ei ole ainuttakaan. Ja keittiön pöydillä vain tyhjiä. Hitto! Astelen kävellessä jalkaani ahtamissa hieman resuisissa farkuissa paljasjaloin ulkorappusille. Hetken jäinen betonitasanne kirpaisee, mutta alkaa lopulta tehdä enemmänkin miehisen olon – uros, taistelija. Arvasinhan! Lumihangessa lepää tyhjien tölkkien seassa yksi puolinainen ja toinen aivan avaamaton. Jätän parhaan viimeiseksi ja kiskaisen puolikkaan kurkusta sytyttäessäni tupakan ja syljen isoimmat jäähileet hankeen. Poltan tupakan ja tyhjennän täyden tölkin – jääkylmän hileisen joka aamuisen lääkkeeni. Tosin joka aamu se ei ole jäähileinen vaan satunnaisesti jäässä ja sulatettava, lämmin, kerran jopa kuuma löytäessäni ainokaiseni edelleen lämpimänä olevan saunan kiukaan reunalta. Tärkeintä ei ole maku tai koostumus vaan kipu – siis jotta se saadaan poistettua.

Laahustelen takaisin sisään sytyttäen toisen tupakan. Kuljen suoraan vessaan ja yritän piilotella itseäni peililtä. siirrän tupakan vasempaan käteeni ja laitan kylmähköä vettä valumaan painaen samalla pääni altaan päälle kastaen kädellä vettä pääni päälle ja hieroen sitä niskaani samalla heräten hieman. Nostan pääni ja suljen silmäni juuri ennen kuin nousevat peilin tasolle antaen kylmän veden valua pitkin hiuksiani pokilleni ja otsaani pitkin kulmilleni ja nenälle, josta pyyhin kutittavat tipat pois. Otan pitkät savut ja heitän vielä pari kauhallista kädelläni kasvoilleni. Otan harjan ja pikaisesti pesaisen hampaani. Valmis? Menoksi. Käyn vielä keittiön kautta vilkaisemassa mikroa: 8.31. Puntaroin autolle kävellessä pärjäänkö ilman vai onko käytävä ostamassa pari, jotta jaksaa kahlata päivän lävitse. Muuten ei ole ongelmia, mutta eilinen saattaa alkaa kuvottamaan ja tuolloin ei työnteosta tule mitään."

  -  V.S. Paavolainen

Hullujen huone

Olen jättynyt puiston penkin ja Pariisin palaten arkeen, joka on aina ihmeellisempää. Pariisi oli kokemus, muttei liipannut läheltäkään lepoa. Lepoa ei tarjonnut paluu talon purkuhommiin. Ja valitettavasti, kuten ounastelin, ei lepoa ole tuonut kirjoittaminenkaan.

Palattuani sain huomata olevani jälleen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan päättömien oikkujen lempilapsi. Tällä hetkellä ilman tuloja.

Ihmettelin jokin aika sitten ovatkohan kaikki mielisairaalat ja alkoholistit samanlaisia ympäri maailman. Avattuani Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla - kirjan sain vahvistusta sille, että taitavat olla. Veronika ihmettelee mielisairaalaan saapuessaan paikan rauhallisuutta; asukit sentään kaikki hulluja. Niin, ja hullut ovat hulluille hulluja. Kuten "what's up nigger" neekereiden kesken. Kumpikaan sana  tuskin sointuisi hyvin taviksen tai ei-mustan suusta.

Coelhon hullujen huoneella on kuitenkin valjumpaa. Tai ehkä se on juuri siinä, että valjuutta ei muista, vaan ne hetket, kun jollakin asukkaalla pään sisäiset rattaat oikeasti hyppäävät paikoiltaan. Muistan Paulon kanssa myös vankilan. Tosin en tiedä voiko kukaan sisällä käynyt unohtaa.

On tietenkin helppoa "puolustella" hulluuttaan, mutta Coelho määrittelee sen hyvin:

"Muistatko ensimmäisen kysymyksen jonka esitin sinulle?
 - Mitä hullu tarkoittaa?
 - Juuri niin. Tällä kertaa vastaan ilman tarinoita: hulluus on kykenemättömyyttä ilmaista ajatuksiaan. On kuin olisi vieraassa maassa - näkee kaiken ja ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu, muttei kykene pukemaan ajatuksiaan sanoiksi eikä saa apua, koska ei ymmärrä tuon maan kieltä.
 - Me kaikki olemme kokeneet tuon
 - Me kaikki olemme tavalla tai toisella hulluja"

   -  Paulo Coelho, Veronika päättää kuolla



Siksi kai hulluus ei ole jotain, jonka kanssa mennään sairaalaan ja tullaan normaaleina takaisin, kuten polvileikkauksesta (toipumisen jälkeen). Se pysyy, koska se on ominaisuus, jonka vahvuus veressä vain on ihmisillä eriasteinen.

Ajattelin hullujen huoneesta kirjoittamisen tulevan olemaan hankalaa. Ensimmäinen kerta oli raskas, mutta raskaus jäi hetkessä taakse. Ajattelin hetken, että noinko helpolla, kuitenkin.  Olin väärässä. Viimeksi kirjoitetut pari sivua ovat herättäneet järkyttävän itkupurkauksen, joka oli johtaa paniikkiin. Nyt tuntuu, että urakkaa on hieman lykättävä. Kuin vanha hulluus "nautiskeltuna" nostaisi taas hulluuden vahvuutta veressä. En pysty. En juuri nyt. Muistot voivat palata hyvin voimakkaina, jos ne on sullottu syvälle ja yritetty unohtaa. Eikä mikään vedä vertoja hulluuden voimalle.