Mr. Smith on kuollut

Olen kasvanut kiinni puiston penkkiin. Niin levollisen rauhaista. Matkalla on hyvä pysähtyä ja hyvä pysähfys kestää pitkään: päiviä, viikkoja, vuosia.

Niin, ne poliisit ekana iltana. Olen utelias. Jään aina kurkkimaan ja keksimään tekemistä nähdessäni jotain kiinnostavaa. Autolla se vasta hauskaa onkin, koska oletan, ettei kukaan voi tunnistaa minua auton sisältä. "Oon perso elämälle", hieno biisikin. Joskus käy kuitenkin niin, että uteliaisuuden kohde alkaa vastaiskuun, jolloin asetelmat yleensä hieman muuttuvat.

Punaiset kiertävät portaat notkoineen saavat sydämeni kevyeksi, koska olen vielä homeesta  täysin tietämätön. Fiilis on jotakuinkin sama kuin pitkälle yöhön venyneen melontareissun kääntyessä sumuisessa pimeässä epämiellyttävän hankalaksi yöpaikan etsimisineen ja teltan pystyttämisineen. Ja silti kaikki käy hyvin. Ei ole parempaa kuin säikähtää ei mitään.

Vihdoin kolmas kerros vaimoni 20kg tyhjänpäiväisiä tavaroita matkalaukussa, kymmenen kilon reppu kirjoineen ja juomapulloineen ja 2,85kg kameralaukku (kyllä punnitsin sen lentokentällä) kannossa. Perillä.

Ja sitten äkäisen tiukan oloista ranskaa ja typertyneen väsyneen pöljä vastaukseni jotenkuten: öö, no, english? Poliisi tivaa (hyvällä) tärkeilevällä englannilla mitä me teemme täällä. Ai, niin kuin, että mitä. Jos nukkumaan...?  Saan lopulta soperrettua jotain englanninkielisiä lauseita hieman hätääntyneenä, että vuokrattiin asunto. Mikä näistä? Siis kaikista maailman kysymyksistä miksi juuri se. En minä tiedä. Vaimo luuli tietävänsä, muttei näytä tietävän hänkään (en tiedä onko yleinenkin tapa jättää asuntojen ovet ilman numeroita tai nimiä). Piti olla oikealla, jossa toki on kolme ovea.

Poliisi kysyy, ettemme kai ole menossa osoittamaansa asuntoon. Ei, siihen ei ainakaan ja vaimokin löytää oven johon avain sopii. Poliisi tyytyy siihen, ettemme ole menossa väärään asuntoon. Hyvä niin, hetken jo pelkäsin pahinta. Ovi vain ei aukea vaimolle. En tiedä olenko tosiaan niin poikki, sekaisin vai hermona, mutta en saa aikaan liikettäkään mennäkseni miehenä auttamaan - seison vain keskellä käytävää silmieni tarttuessa kuvan oveen.

Ovi on kiinni paksuilla kettingeillä. Niin, ja miksi laittialla on jokin muovinen suojamatto ja poliisit pyörii pitkin taloa. No, seisoa töröttäessäni poliisi avaa meille oven, "push", koska en ole ehkä ihan toimintakykyinen. Alkaa tuntumaan, ettemme kuulu tänne sittenkään, punaisista puuportaista huolimatta. Oven aukaisu romanttiseen kämppäämme on ylen antava. Kyllä sanat harkiten valitut.

Hetken..sille on vaikea löytää sanoja. Olemme typertyneitä näkemästämme. Lapsen mielellä ja uteliaisuudella yhtäkkiä ymmärtäen tämän todellakin olevan matka, ja matkan ollessa tärkeämpi kuin määränpää, alan tutkiskella kahdeksan neliön mullan hajuista kämppäämme. Ainakin poltan ikkunasta - kadulle tuskin uskaltaisinkaan - tälläkin matkaajalla on kipukynnys.

Vaimo ihmettelee poliiseja käytävässä avaten oven. Poliisit ovat täällä tärkeitä. Mitä täällä on tapahtunut? englannilla kysyen tiedustelee vaimo. Täällä on kuollut henkilö, vastaa poliisi. Kuollut!?!? Olisin halunnut nähdä vaimoni ilmeen, koska sen on täytynyt olla mykistävän hämmentynyt. Ranskalaispoliisin vastaus hiljentään puoli  universumia tyynellä omaa tärkeyttää ja maailman raadollisuutta alleviivaavalla lakonisuudella: "Niin, kuollut, kerranhan se on tehtävä, jokaisen".

Poliiseja usealla autolla, kuulustelun näköistä toimintaa, tiukkaa utelua meidän tekemisistä, kettinkkejä ovissa, rähjäinen talon rämä, ruumiita... Aamulla katson naapurimme ovea kuin siitä saisi jotain irti tapahtuneesta. Huomaan sittenkin nimen, ovikellossa, pienellä kirjoitettuna tussilla: Mr. Serge. En  tiedä ranskalaisista sukunimistä, mutta minulle kuulosta samalta kuin Mr. Smith. En voi välttyä ajatukselta, ettei Mr. Serge ole kuollut luonnollista kuolemaa.

Lupasin itselleni jossain alku vaiheessa, että teen tästä itselleni hauskaa ja leikittelen siinä määrin kuin se tällä matkalla on mahdollista. Matkani on vaikein mahdollinen katsoin sitä mistä tuutista tahansa ja tähän mennessä vuodatetut kyyneleet vastaisivat jotakuinkin Chisun Baden-Badenia. Toivottavasti matkapäiväkirjani hämärässä häämöttävä maali on yhtä onnellinen. Minulle riittää ne onnen kyyneleet.

No, hauskuttaakseni itseäni lupasin, että jos joku tätä alkaa seuraamaan, niin julkaisen päämääräni toivottavaa lopputuotosta täällä hieman viivästäen tietyn osuuden valmiina olevasta tekstistä. Ehkä keksin jotain kivaa, jos vaikka saan virallisia seuraajia ja lupaa heille jotain ekstraa. Mistä tiedän, kun en aina ota selkoa itsekään, itsestäni. Tässä kuitenkin itselleni lupaamaani.

"Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä

Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away! Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away!  Kuin tuntitolkulla. Tartun nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu aamun perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten. Joka aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.

Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään, väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä elän."

  -  V.S. Paavolainen, Nollahetki

 

Raksamiehenä

Tämä matka on mielenkiintoinen ja täynnä elämää rikastuttavia tapahtumia. Rakastan aina olla joku muu. Nyt olen raksalla töissä ensimmäistä kertaa elämässäni ja tämä on huumaavan ihanaa. Kaikki pienet haavat ja naarmut, käsien rakot ja silmät täynnä tikkuista pölyä huutavat tekemisen riemusta kaiken sen vuolaasti valuneen suolaisen hien maistuessa huulilla. Ollapa raksamies aina...tai -kin pari viikkoa. Eiköhän sitten olla jo riittävän poikki ja kyllästyneitä raadantaan? Talokin valmistunee kilpaa matkani kanssa. Ajallaan. Omalla tavallaan ja ponnistaen omasta elämästään. Talo on hieman vanhempi, mutta tuntuu kaikesta huolimatta, että olen onnistunut elämään enemmän. Minutkin on riisuttu lattiasta kattoon seiniä myöten jokainen kolo ja laudanrako tarkastaen kaikkien ammattimaisten ja muidenkin silmien edessä todeten, että jos vielä enemmän tongittaisiin, ei olisi enää perustaa, jolle rakentaa. Minutkin on kokoon kursittu - tosin sitä sai tehdä paljon itse. Olisin mieluusti jättänyt suuren osan siitä työstä raksamiehille itse vain kököttäen paikoillani tarvittavassa ajassa.

Missäs oikein olinkaan? Siis tuli viimeksi jokin aivopieru, mutta sitä ennen taisin olla puiston penkillä huvittuneen kauhistuneena ranskalaistyömiesten lounaista. Olimme siis lomalla istuen puistossa keskellä hylättyä ja uutta kämppää. Olimme onnistuneet lähtemään pakoon oman talon remonttia ja hometta toiseen mahaan löytääksen pikkuruisen alle kymmenen neliön kopperon, jonka seinillä kasvoi silminnähden ja avoimesti - kuin alaston ihminen keskellä toria - hometta. Suihkun sinänsä kivat pienet laatat olivat värikkäät jo alun perin, mutta myös siitä syystä, että olivat homeessa nekin. Kuinka elämä osaakaan?

Onneksi parempi puoliskoni on nettiguru, jolta uuden kämpän löytäminen padilla vie noin 2 minuuttia ja 42 sekuntia - siinä ajassa myös uudet laskut ja  hyvitykset ja kaiken maailman muut käytännön asiat ovat jo vähintään työn alla. Samassa ajassa olen itse ehtinyt tulla tulokseen siitä kuinka monta lusikallista pitää laittaa kahvia, kun  ei ole mittaa ja kahvi on ranskalaista. Tai  oikeastaan olen vielä hieman vaiheilla, koska pitäisi myös tietää ovatko kukkurallisia vai eivät, ja jos niin kuinka paljon. Elämä on niin vaikeaa pienessä asioissaan. Siksi onkin ihana ajattelemisen sijasta olla raksamies ja heilutella pitkin päivää rautakankea ja sanoa jokaiseen pikku pipiin "hitsi" - näin siksi, koska en oikeastaan kiroile.

Matkalla on aina tie

Olen sen aina niin mieltänyt. Elämä on matka ja jokainen risteys valinta. Minä olen matkalla ja tieni määränpää risteysten arvoituksellinen sekamelska. Ei ole tietä, jolle käännytään kurkkaamaan, mitä siellä olisi, vain palatakseen takaisin etsimään jotain parempaa. Elämän tienristeyksessä saa olla tarkkana, koska kaikki tiet ovat yksisuuntaisia, peruuttamattomia. Jokaiselle tielle voi heittäytyä tai harkita, mutta tulos on aina sama: peruuttamaton. Tiellä ei ole varmoja ohjeita tai sääntöjä vaan ne luodaan kulkiessa - jokainen omansa. Tämä on minun matkani, minun tieni. Toista ei ole eikä tule, mutta millä tai miten sen kuljen on valittavissa. Jos elämäni on matka ja tie, kuljen sen mieluiten autolla tai kävellen - pyöräily on raskasta ja vesi märkää vauhdissa. Olen kolunnut raskaimpia reittejä omista valinnoista lähtöisin ja autoni on kolhuinen romu. Elämän kilometrit määrittyvät toisella tapaa, niitä rasittavat kokemukset. Vanha rottelo voi olla hyvä ja turvallinen siinä missä uusin luksus karkaa usein  kuskinsa käsistä. Autoni on tehty ruosteesta ja lommoista. Öljytkin vaihdettu juuri niin kauan aikaa sitten , etten edes muista. Lisäksi öljytikun mukaan öljy on vähissä, mutta kuka sellaisista. Vararenkastakaan ei ole - vanne on ajettu johonkin kiveen vuosia sitten. Kaasussa riittää vielä varaa, mutta en tiedä pysyvätkö renkaat mukana, jos otan liian lujat kyydit. Penkki on mukava - ainakin kuskin paikalla. Ja silti sinä uskalsit hypätä kyytiin. Nähdään sitten minne asti päästään korjaamaan autoa. Onhan meitä nyt kuitenkin kaksi.

Puistossa

Kun tien kulkee puistikon ohi en mahda yleensä itselleni mitään. Puistikon ollessa keskellä tietä tilanne on jo toivoton. Pakko istuutua, penkille, puunoksalle tai kivelle. Ihan sama. Toisten kanssa kulkiessa saattaa tulla ongelmia, koska kaikki eivät istu puistoissa. Nyt istumme, koska vaimollanikin on syy.

Olemme puistossa keskellä kauneinta Pariisin kevätpäivää - tai mistä minä tiedän onko se kaunein - mutta kaunis kuitenkin. Olemme lomalla - ja muutamme. Jos olisin joskus kuvitellut viikonloppuloman, jonka aikana joudutaan yhtäkkiä muuttamaan "hotellia" kesken kaiken olisin varmasti nauranut silmät soikeana. Nyt hymyilen rauhaisana kuunnellen lintujen viserrystä lempeässä hetkittäin polttavassakin paisteessa.

Kirjoitan jotain muistivihkooni, mutta nyt ei ole runon aika, on liian väsynyttä. Laitoin lukukirjani matkalaukkuun enkä jaksaisi kaivaa niitä, vaikka Nokian ystäväni Skiftesvik ehtikin käyntiin kivasti - no toisaalta Pohjanmaalaistarinat keskellä Pariisin kevättä eivät ehkä toimisi. Kauhon reppuni monia taskuja ja käteeni tarttuu Coelhon Zahir. Minun piti lukea se sitten joskus, kun kerran omaksi ostin. Säästellä. En halunnut kuitenkaan mukaan kirjastonkirjoja hukkumaan, joten hätäpäissäni otin sen mukaan. Onneksi sain Skiftevikin, niin ei tarvinnut Zahiria tuhlata. Vaan kuinkas kävi. Laiskuuuttani avaan Zahirin.

Kirja aukeaa kiittäen Mariaa ja lainaten sitten yhtä lempipätkääni Raamatusta. Suosikkini se on  varmaankin siksi, että tunnen aina oleva se yksi, hukassa, mustalammas.

"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen."
Evankeliumi Luukkaan mukaan 15:4

On niin lohdullista, että perääni katsotaan minne sitten keksinkin tyhjäpäisyyttäni mennä.

Nyt en ole kuitenkaan hukassa, joskin toisen varassa, koska tiedän vain olevani matkalla Rue de Clichy 161:stä, johonkin ranskalaiselta kadunnimeltä kuulostavaan paikkaan, joka on lähellä. En ehkä ole hukassa (ellei vaimoni tietämättään ole), mutta silti riippuvainen toisesta. Mutta puistossa on hyvä olla ja tarkata ihmisiä. Niitä parrakkaita peruspuistikkojuoppoja, kyllä, niitä on täälläkin, ja työmiehiä lounaalla ahnaasti kiskoen puolikkaita oluttölkkejään. En enää ihmettele mitään  edellisessä "hotellissa" näkemääni näiden rakennusmiesten jälkeen. Lapsia, huutoja ikkunoista viereisiltä taloilta ja yksittäisiä hiljaisia lounastelijoita. Eniten rakastan katsoa noita arkajalkoja kuinka heidän aivonsa käyvät kuumana askeleiden hiljentäessä tahtia ja katseen tavoitellessa jotain jonka pitäisi kertoa heille mihinkä paikkaan heidän tulisi istua. Tuttu tunne, vaikka puistoissa istunkin

Louvrea väliin ettei synkistytä

Matkalla kun ollaan, en voi olla pysähtymättä siihen kuinka paljon matka on lyhentynyt vuosien varrella.  Kävimme Pariisissa yhteismatka-ajan ollessa noin viisi ja puoli tuntia. Erityisesti Louvressa hämmästelin jälleen kerran rakennusten monumentaalisuutta ja kivenveistäjän matkaa. Vuosi, kaksi, kymmenen? Tekikö hän ne maassa vai rakennuksen päällä?

Toisaalta hänen matkansa oli kovin yksinkertainen, joskin omaan matkaani verraten on siihenkin liittynyt monenmoista enemmän tai vähemmän "taiteellista" tuskaa.

Ja edelleen toisaalta. Jos kirjoitan sontaa, pyyhkäisy  hiirellä ja DEL. Jos toinen tissi irtoaa, niin...

Joka tapauksessa Mona Lisa nähty - on postereissa paremman näköinen kuin viidenkymmenen ihmisen tuupiessa ja salamoidessa ehdottomasta salamakiellosta huolimatta. Sitä paitsi ilmanvaihdon takia jo keväinen Louvre on hirvitys hikoilevalle ihmiselle.

Jotenkin sisäpihalla oli majesteetillinen olo huolimatta auringonkärventämistä "selfie-selfie-selfie-only-twenty"-kauppiaista. Ranska on ollut joskus jotain todella  suurta ja se näkyy. Ja, ah! Löysin oman patsaani, suosikkini 1700-luvulta. Voltaire. Mies joka itse asiassa ensimmäisenä innoitti minua  kirjoitusideaan noin kaksikymmentä vuotta sitten.

Pariisin kevät...ei kun portaat

La Police taisi lukea auton kyljessä - ainakin minun ranskalla ja muistilla - joten niillä mennään. Eipä siinä, iltamyöhällä turistisuurkaupungissahan poliisit ovat turva. Einät siis ne ryökäleet tutkineen kadun varsilla. Eteinen on hyvin modernin oloinen  talon ikään verrattuna, huoneemme on kolmannessa kerroksessa, ensimmäisen ollessa pohjakerros.

Eteiskäytävästä avautuu suorastaan syötävän ihanan näköinen punainen portaikko mustine rautoineen, joskin ilmassa on melko  mehevästi tunkkaista kosteaa mullan hajua, joka niin ihanana tuoksuu kasvihuoneessa, mutta kerrostalon käytävillä se piikittelee ja pistelee sinne tänne kehoa ja saa raapimaan siilitukkaista päätä. Ensimmäiset askeleet portaita saavat sydämen pommpimaan - rakastan vanhoja taloja, vanhoja autoja, tietä, tavaroita, kirjeitä, leluja. Jos se on vanhaa: kuskatkaa minulle!

 Paikka paikoin tämän rakennuksen portaat ovat kuitenkin minullekin liian vanhat; nämä eivät natise vaan pyrkivät irtoamaan ja askeleet horjahtavat portaiden täyttäessä kymmenkertaisesti sen kaadon, joka vaaditaan maaperältä talon edustalla (1:20). Itse asiassa taitavat ylitää ne avrot kaksinkymmenkertaisesti. Täällä eivät lapset voi pelata kuulilla, koksa kaikki kuulat lyötävät saman paikan.


Jatkan  ja yhdistän tätä vielä niihin kirjoihin ja kirjoittamiseen, koska merkit olivat kyllä löytäneet Pariisiinkin. Tai ne olivat jo tietenkin siellä valmiina meitä odttamassa...(jatkan Pariisista ehtiessäni)