"Liian paksua ollakseen sattumaa". En tiedä olenko lainannut sen jostakin, mutta olen kuljettanut sitä mukana tapahtumista, jotka eivät vain mahdu sattuman määritelmään. Ehkä se on Vonnegutia, voisi olla ainakin.
Myöhemmin aloin tunnustamaan itselleni, että on merkkejä ja enteitä - ja niitä kannattaa kuunnella ja jopa etsiä. Ennustuksiin en ehkä jaksa uskoa sentään.
Kun vaimoni möläyttää johonkin keventäen: "Ajattelen, siis olen". En ajattele kummia, mutta hymyn kare nousee kasvoilleni. Vaimoni kun ei ole mikään filosofi. Todella lahjakas monessa muussa, mutta ei mikään oman elämänsä filosofi todellakaan.
Seuraavana päivänä ajattelematta sen kummempia kirjoitan ystävälle sähköpostia aloittaen: "Ajattelen, siis olen" alkaa muuttumaan "kirjoitan, siis olen" muotoon.
Kun seuraavana päivänä avaan yhden monista luvussa olevista kirjoistani:
"Voi kunpa Kant tai Descartes olisivat seuranneet näitä ohjeita: "Ajattelen, siis olen olemassa."
Natalie Goldberg, Luihin ja ytimiin
Liian paksua ollakseen sattumaa?
Etsin merkkejä, pienennän perspektiiviä. Jossain on jotakin ja se on lähellä.
lauantai 2. toukokuuta 2015
perjantai 1. toukokuuta 2015
Nollahetki
Valmistelut olivat kestäneet liian kauan ja olin lopulta helpottunut kanssakulkijan ärsyttäessä minua liikkeelle: tökkien ja tönien, raivostuttaen. Ilman liikettä ei kuitenkaan tapahdu mitään, joten alkuun luulin olivani valmis, kun väistämätön tapahtui, nyt annettuna. Kysymättä.
"Ihminen ei voi koskaan lakata uneksimasta....[ ] Näemme monta kertaa elämämme aikana unelmiemme sortuvan ja toiveidemme luhistuvan, mutta meidän on jatkettava unelmointia, koska muuten sielu kuolee...
- Paolo Coelho, Pyhiinvaellus
Olin päättänyt jatkaa unelmointia ja huomasin päätöksen kasvattavan unelmia ja katsoessani niitä huomasin myös usvan liikkuvan ja tarkaten ehkä hieman harventuen ja haalenevan niiden tieltä.
Ensin oli arpeentunut sana, siitä lähdin. Ja arpea tunnustellen annoin sanoja tulla:
- V.S. Paavolainen, Nollahetki
"Ihminen ei voi koskaan lakata uneksimasta....[ ] Näemme monta kertaa elämämme aikana unelmiemme sortuvan ja toiveidemme luhistuvan, mutta meidän on jatkettava unelmointia, koska muuten sielu kuolee...
- Paolo Coelho, Pyhiinvaellus
Olin päättänyt jatkaa unelmointia ja huomasin päätöksen kasvattavan unelmia ja katsoessani niitä huomasin myös usvan liikkuvan ja tarkaten ehkä hieman harventuen ja haalenevan niiden tieltä.
Ensin oli arpeentunut sana, siitä lähdin. Ja arpea tunnustellen annoin sanoja tulla:
"Nollahetki,
ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku.
Alku ja loppu. Lopun alku.
Istun sängylläni tuijottaen
tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin
ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie,
mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko
tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla
korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin, jota olen tai minun pitäisi olla." - V.S. Paavolainen, Nollahetki
Nopeusharjoitus 1. päivä
Yritän hillitä himoani kahlata Pyhiinvaellusta luontaisella innolla suunnaten energiaa enemmin laatuun vauhdin sijasta. Välittömästi huomaan olevani totaalisessa symbioosissa matkani kanssa sekä täydellisesti sen armoilla mitä minulle annetaan. Minä en ole kuskin paikalla. Matkani määränpää määrittelee minut ja joudun samalla pidättelemään oman tieni kulkua, vaikka välillä mieleni tekisi juosta maaliin saman tien ja katsella maalista suoritusta. Ongelma lienee juuri siinä. Jos ei keskity suoritukseen, ei siinä ole jälkikäteen mitään suurempaa ihailemista. Hitailen siis.
"Kaksi päivää myöhemmin jouduimme kiipeämään paikkaan nimeltä Anteeksiannon vuori. Kapuaminen kesti tunteja. Huipulla minua kohtasi järkyttävä näky: ryhmä turisteja otti aurinkoa ja joi olutta samaan aikaan kun autoradiot soivat täysillä. He olivat ajaneet sinne viereistä laelle johtavaa tietä."
- Paulo Coelho, Pyhiinvaellus
"Kaikki on suhteellista" on lempi lausahdukseni. Elämä on täynnä oikoteita ja toisille niitä on enemmän. Kysymys on kuitenkin katsontakannasta ja pitkälti valinnasta.
Melonnan the Man, Bill Mason, kertoo kirjassaan Path of the Paddle tarinan patikoijasta, joka päättää kiertää järven viikonloppuna. hän unelmoi valmiiksi kaikkia tulevia elämyksiä, tuoksuja, näkemiään eläimiä jne. Jonkun matkaa käveltyään taivalluksesta rasittunut, mutta ympäröivästä ihastunut, patikoija levähtää järven rannalle, ehkä kastelee kädellään auringon kuumentamat hiukset ja niskansa, kun paikalle liipuu maailmanhistorian kaikkien aikojen kaunein ja käytännöllisin ihmisen tekemä esine, kanootti (tarkennan kyseessä olevan siis kanootti eikä mikään kajakin rumilus). Meloja ja patikoija vaihtavat mietteitä ja lopulta meloja tarjoaa varamelaansa ja paikkaa kanootissa. "Pääset hieman helpommin ja nopeammin?" Valinnan paikka. Ja tietenkin patikoija hyppää lopulta kanootin kyytiin.
Matka jatkuu liukuen järven sileää pintaa pitkin rantoja koukaten lahdet. Kaunista ja näkeehän ajoittain kanootistakin metsien kätköihin, rantojen kallioille. Eräässä poukamassa laittavat evästä istuskellen äänellä tullen paikalle veneen. Juttelevat metsistä, poluista, järven noista, moottorimiehen ehdottaen, jotta hyppäisivät kyytin meloja ja patikkamies. Tuumivat hetken: että muutamassa tunnissa nähtäisiin koko järvi. Valinnan paikka.
Illalla kierrettynä on koko järvi jokaista lahdelmaa lukien moottorimiehen jättäessä melojan, kanootin ja patikoijan lähtöpaikkaan. Olihan se, ilma tuiversi vasten kasvoja heitellen hiuksia. Oli järvi iso ja lahtia monia. Hienosti kulki vene moottorimiehen, ratti ja kaikki.
Istuvat vielä hetken, meloja miettien kuinka olisi lähestynyt hiljaa lipuen lintuja, iltojen usvassa äänettä viipyen, miltä olisi tuntunut kanootti leirille nostaa ja noution valossa illan hämyssä ihailla sitä, kuinka olisi aika kuin pysähtyneenä kulkenut viereellään hänen matkan.
Patikoija kuvittelin hiekkasärkälle nousua, käpyjä poluilla, muurahaisten pesiä, kuinka kerran kohtasi karhun, toisena hirven, miten olisi nukkunut metsän ihmeellisessä huminassa aamuaurinkoon heräten, leikkiä oravain katsellen.
Nähtiin järvi kyllä, vaan nähtiinkö mitään. Koettu ei ainakaan.
Matka - ei määränpää.
"Kaksi päivää myöhemmin jouduimme kiipeämään paikkaan nimeltä Anteeksiannon vuori. Kapuaminen kesti tunteja. Huipulla minua kohtasi järkyttävä näky: ryhmä turisteja otti aurinkoa ja joi olutta samaan aikaan kun autoradiot soivat täysillä. He olivat ajaneet sinne viereistä laelle johtavaa tietä."
- Paulo Coelho, Pyhiinvaellus
"Kaikki on suhteellista" on lempi lausahdukseni. Elämä on täynnä oikoteita ja toisille niitä on enemmän. Kysymys on kuitenkin katsontakannasta ja pitkälti valinnasta.
Melonnan the Man, Bill Mason, kertoo kirjassaan Path of the Paddle tarinan patikoijasta, joka päättää kiertää järven viikonloppuna. hän unelmoi valmiiksi kaikkia tulevia elämyksiä, tuoksuja, näkemiään eläimiä jne. Jonkun matkaa käveltyään taivalluksesta rasittunut, mutta ympäröivästä ihastunut, patikoija levähtää järven rannalle, ehkä kastelee kädellään auringon kuumentamat hiukset ja niskansa, kun paikalle liipuu maailmanhistorian kaikkien aikojen kaunein ja käytännöllisin ihmisen tekemä esine, kanootti (tarkennan kyseessä olevan siis kanootti eikä mikään kajakin rumilus). Meloja ja patikoija vaihtavat mietteitä ja lopulta meloja tarjoaa varamelaansa ja paikkaa kanootissa. "Pääset hieman helpommin ja nopeammin?" Valinnan paikka. Ja tietenkin patikoija hyppää lopulta kanootin kyytiin.
Matka jatkuu liukuen järven sileää pintaa pitkin rantoja koukaten lahdet. Kaunista ja näkeehän ajoittain kanootistakin metsien kätköihin, rantojen kallioille. Eräässä poukamassa laittavat evästä istuskellen äänellä tullen paikalle veneen. Juttelevat metsistä, poluista, järven noista, moottorimiehen ehdottaen, jotta hyppäisivät kyytin meloja ja patikkamies. Tuumivat hetken: että muutamassa tunnissa nähtäisiin koko järvi. Valinnan paikka.
Illalla kierrettynä on koko järvi jokaista lahdelmaa lukien moottorimiehen jättäessä melojan, kanootin ja patikoijan lähtöpaikkaan. Olihan se, ilma tuiversi vasten kasvoja heitellen hiuksia. Oli järvi iso ja lahtia monia. Hienosti kulki vene moottorimiehen, ratti ja kaikki.
Istuvat vielä hetken, meloja miettien kuinka olisi lähestynyt hiljaa lipuen lintuja, iltojen usvassa äänettä viipyen, miltä olisi tuntunut kanootti leirille nostaa ja noution valossa illan hämyssä ihailla sitä, kuinka olisi aika kuin pysähtyneenä kulkenut viereellään hänen matkan.
Patikoija kuvittelin hiekkasärkälle nousua, käpyjä poluilla, muurahaisten pesiä, kuinka kerran kohtasi karhun, toisena hirven, miten olisi nukkunut metsän ihmeellisessä huminassa aamuaurinkoon heräten, leikkiä oravain katsellen.
Nähtiin järvi kyllä, vaan nähtiinkö mitään. Koettu ei ainakaan.
Matka - ei määränpää.
First cut is the deepest
Nopeusharjoituksesta kumpusi mieleeni minä. Sama joka kumpuaa niin monesta, minä. Mutta voisiko muuta olla? Muut ovat joko statisteja, ohikulkijoita tai kanssakulkijoita, jotka aikanaan eroavat minusta. Lopulta on vain minä ja tie ja taivas.
Oman matkapäiväkirjani alkuvalmistelut ovat kestäneet, niin, vuosia. Ensimmäinen askelkin niihin otettiin viisi vuotta sitten. Se askel oli kuin itsemurhaa yrittäneen alaraajahalvaantuneen ensimmäinen jalan laahaus ylipirteän terapeutin kannustamana. Se viilsi syvään, syvempään kuin olisin ennen sitä saattanut kuvitella minkään voivan viiltää, suoraan sydämeeni avohaavan. Myöhemmin sain tietää sen kivun olleen vasta esileikkiä, kuten tuon ensimmäisen jalanlaahauksen. Se viilto arpeutui sydämeeni sanaksi: NOLLAHETKI.
Oman matkapäiväkirjani alkuvalmistelut ovat kestäneet, niin, vuosia. Ensimmäinen askelkin niihin otettiin viisi vuotta sitten. Se askel oli kuin itsemurhaa yrittäneen alaraajahalvaantuneen ensimmäinen jalan laahaus ylipirteän terapeutin kannustamana. Se viilsi syvään, syvempään kuin olisin ennen sitä saattanut kuvitella minkään voivan viiltää, suoraan sydämeeni avohaavan. Myöhemmin sain tietää sen kivun olleen vasta esileikkiä, kuten tuon ensimmäisen jalanlaahauksen. Se viilto arpeutui sydämeeni sanaksi: NOLLAHETKI.
Nopeusharjoitus
Kävele kahdenkymmenen minuutin ajan puolta hitaammin kuin yleensä. Tarkastele kaikkia ympärillä olevia yksityiskohtia, ihmisiä ja maisemia. Paras aika harjoitukseen on lounaan jälkeen. Toista harjoitus seitsemänä päivänä.
- Paulo Coelho, Pyhiinvaellus
Kuuntelen merkkejä ja sovellan sydämeni lyöntien tahdilla: seuraavat seitsemän päivää luen Pyhiinvaellusta hitaasti etsien ja takertuen pureskelemaan jokaista sanaa erityisellä tarmolla ja intohimolla.
Arvaan matkapäiväni täyttyvän paljosta Pyhiinvaellusta seitsemän päivän ajan.
Tehtävä tekee kirjan vielä mielenkiintoisemmksi, mutta oletan sen olevan helppo sillä olen teini-ikäisestä pitänyt mottonani seuraavaa:
- Ole kärsivällinen, jonain päivänä se munakin kävelee.
Hieman kait muunneltu alkuerältään ristiriitainen ymmärtääkseni
- Paulo Coelho, Pyhiinvaellus
Kuuntelen merkkejä ja sovellan sydämeni lyöntien tahdilla: seuraavat seitsemän päivää luen Pyhiinvaellusta hitaasti etsien ja takertuen pureskelemaan jokaista sanaa erityisellä tarmolla ja intohimolla.
Arvaan matkapäiväni täyttyvän paljosta Pyhiinvaellusta seitsemän päivän ajan.
Tehtävä tekee kirjan vielä mielenkiintoisemmksi, mutta oletan sen olevan helppo sillä olen teini-ikäisestä pitänyt mottonani seuraavaa:
- Ole kärsivällinen, jonain päivänä se munakin kävelee.
Hieman kait muunneltu alkuerältään ristiriitainen ymmärtääkseni
Sanat olivat Raamatusta
Heti kuin vahvistuksena alulle tiedän tietämättäkin olevani oikealla tiellä. Sateenkaaren aarre.
- Missä sinun aarteesi on, siellä on myös sydämesi. Sanat olivat Raamatusta.
- Paulo Coelho, Pyhiinvaellus
Tässä vaiheessa kaiken kokemani jälkeen olen oppinut etsimään merkkejä ja luottamaan enteisiin. Aarre on arvoitus, sillä niin on sydänkin. Kuka sen auki selittäisi? Sydän viitannee kuitenkin varmuuteen ja rauhaan. Sydän merkitsee, sillä on voimaa ja valtaa muuta kehoa enemmän. Sydän on jotain suurempaa, sillä on valta ja voimaa tehdä ihmeitä. Jos sydän loukkaantuu, voi se viedä järjen.
- Missä sinun aarteesi on, siellä on myös sydämesi. Sanat olivat Raamatusta.
- Paulo Coelho, Pyhiinvaellus
Tässä vaiheessa kaiken kokemani jälkeen olen oppinut etsimään merkkejä ja luottamaan enteisiin. Aarre on arvoitus, sillä niin on sydänkin. Kuka sen auki selittäisi? Sydän viitannee kuitenkin varmuuteen ja rauhaan. Sydän merkitsee, sillä on voimaa ja valtaa muuta kehoa enemmän. Sydän on jotain suurempaa, sillä on valta ja voimaa tehdä ihmeitä. Jos sydän loukkaantuu, voi se viedä järjen.
Perustuksia valettuna
Rakennusmiehet lähtivät mukanaan paperit, joilla heidän on lupa laskuttaa meitä kymmenistä tuhansista euroista. Matka sekin. Meille. Heillä se on ruokaa pöytään ja karua arkea. Sekin on matka. Kuljemme yhteisin eväin lähi kuukaudet, vaikka tulemme eri suunnista. Lopulta poistumme eri suuntiimme koskaan tapaamatta. Ellei sitten jokin maailmankaikkeuden rattaissa saata meitä yhteen jotain muuta tehtävää varten.
He eivät kuitenkaan kuulu minun matkaani kuin sivumainintana. He ovat ohikulkijoita, minä matka. Talon remontoiminen toi kuitenkin mieleen sen valtavan määrän suunnittelua, jonka se kaikki vaatii: mitataan, lasketaan, punnitaan, pohditaan ja katteelle lasketaan perusta kuin talolle konsanaan. Matkani perustyöt ovat vuosikymmeniä vanhat. On tehty remontteja isompia ja pienempiä. Tuntuu siltä, että olen jo kerran peruskorjattukin. Eletyssä on ohikulkijoita taivaantähdiksi asti. Risteyksiä on harvemmassa ja niistäkin on tullut kuljettua ohi huomaamatta, piittaamatta ja ihan vaan uhmalla.
On menty monessa ja osa niistä on mukana repussa. Tulevaa matkaani on suunniteltu pitkään - vuosikymmeniä sitäkin. Osassa suunnitellusta olen ollut mukana, mutta suurin osa on suurempaa kuin minä. Usein luulemme olevamme herroina elämissämme, itsevarmoina toteuttajina. Luojina oman elämän. "Ihminen on sitä, mitä hän itsestään tekee" muotoili jo J.V. Snellman. Niin, joulupukkikin on olemassa, jos mieli niin tekee. Jos MIELI niin tekee.
En osta Snellmania kuin siinä määrin, että jokainen vastaa omista teoistaan, ja joskus leikkelettä. Mitä matkaani tulee, olen vihdoin päätynyt tilanteiden ja ihmisten, elämän sotkujen, myötä pusertuneeseen todellisuuden tilaan, jossa vaihtoehdot karkaavat vähiin. Kuten sanotaan ettei lapselle saa antaa kahta vaihtoehtoa enempää, koska lapsen mieli ei sitä valinnan määrää kestä. Ei monen aikuisenkaan. Joten minun kakseuteni sekoittui jo aikoja sitten virkkeeseen:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Luin sen ehdottoman pakollisesta teoksesta Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (Kurt Vonnegut Jr.) . Kyseisen rukouksen alkuperä on utuisen sumuinen mysteeri monine väitteineen, jotka ovat todistamatta tai todistettu vääriksi.
Minun matkani lähtee nyt kaiken kokemani painolastina luoman paineen pakottamana tyyneytenenä hyväksyä, että minun on absoluuttinen pakko tehdä tämä matka.
He eivät kuitenkaan kuulu minun matkaani kuin sivumainintana. He ovat ohikulkijoita, minä matka. Talon remontoiminen toi kuitenkin mieleen sen valtavan määrän suunnittelua, jonka se kaikki vaatii: mitataan, lasketaan, punnitaan, pohditaan ja katteelle lasketaan perusta kuin talolle konsanaan. Matkani perustyöt ovat vuosikymmeniä vanhat. On tehty remontteja isompia ja pienempiä. Tuntuu siltä, että olen jo kerran peruskorjattukin. Eletyssä on ohikulkijoita taivaantähdiksi asti. Risteyksiä on harvemmassa ja niistäkin on tullut kuljettua ohi huomaamatta, piittaamatta ja ihan vaan uhmalla.
On menty monessa ja osa niistä on mukana repussa. Tulevaa matkaani on suunniteltu pitkään - vuosikymmeniä sitäkin. Osassa suunnitellusta olen ollut mukana, mutta suurin osa on suurempaa kuin minä. Usein luulemme olevamme herroina elämissämme, itsevarmoina toteuttajina. Luojina oman elämän. "Ihminen on sitä, mitä hän itsestään tekee" muotoili jo J.V. Snellman. Niin, joulupukkikin on olemassa, jos mieli niin tekee. Jos MIELI niin tekee.
En osta Snellmania kuin siinä määrin, että jokainen vastaa omista teoistaan, ja joskus leikkelettä. Mitä matkaani tulee, olen vihdoin päätynyt tilanteiden ja ihmisten, elämän sotkujen, myötä pusertuneeseen todellisuuden tilaan, jossa vaihtoehdot karkaavat vähiin. Kuten sanotaan ettei lapselle saa antaa kahta vaihtoehtoa enempää, koska lapsen mieli ei sitä valinnan määrää kestä. Ei monen aikuisenkaan. Joten minun kakseuteni sekoittui jo aikoja sitten virkkeeseen:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Luin sen ehdottoman pakollisesta teoksesta Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (Kurt Vonnegut Jr.) . Kyseisen rukouksen alkuperä on utuisen sumuinen mysteeri monine väitteineen, jotka ovat todistamatta tai todistettu vääriksi.
Minun matkani lähtee nyt kaiken kokemani painolastina luoman paineen pakottamana tyyneytenenä hyväksyä, että minun on absoluuttinen pakko tehdä tämä matka.
torstai 30. huhtikuuta 2015
Aamulla astelin Paulo Coelhon epävarmojen hermostuneiden askelten mukana lukien Pyhiinvaellusta saaden äkillisen reaktion ja varman tunteen omasta matkallelähdöstäni. Matkatavarat onneksi on jo pakattu vuosien varrelta ja osan olin huomaamatta lähettänyt matkaan kirjoittaen osoitelappuun: NÄEMME PERILLÄ.
Aivan kuin varmuudeksi teemaa alleviivaten kevään viimeisellä tunnilla koulussa praktikaalisen materialistinen opettaja pohdiskeli kurssin ja opintojen aikana kuljettua tietä lopettaen: paljon on vuosia takana ja tietä kuljettu, mutta matka on vielä edessä.
Enteitä, symboliikkaan, mystiikka, sattumia ja kohtaloita on alkanut ilmestyä etuovelleni viime aikoina tiheää tahtia enkä tiedä niitäkö uskoa.
Aivan kuin varmuudeksi teemaa alleviivaten kevään viimeisellä tunnilla koulussa praktikaalisen materialistinen opettaja pohdiskeli kurssin ja opintojen aikana kuljettua tietä lopettaen: paljon on vuosia takana ja tietä kuljettu, mutta matka on vielä edessä.
Enteitä, symboliikkaan, mystiikka, sattumia ja kohtaloita on alkanut ilmestyä etuovelleni viime aikoina tiheää tahtia enkä tiedä niitäkö uskoa.
Jos uskallan kulkea kapoisen tieni, löydän perille, kunhan en juokse enkä makoilemaan jää. Horjua saa ja pitääkin - niin on menty ennenkin. Jostain nuoruudesta kumpuavat sanat vahvistavat:
Usko, tahdo jotakin!
Niin se kerran tapahtuu.
Tuhat kertaa tuhat vuotta mitään ei voi tehdä suotta.
Lauri Viita, runosta Luominen
Olen alkamassa matkaani...tai pikemmin, olen sen jo aloittanut, astunut ensi askeleet edes tajuamatta niin tehneeni. Uskon kohtaloni seisovan kirkkaana kuin täydellisin sateenkaari tieni päässä minua odottaen aarteineen. Oli se mitä hyvänsä. Jotain suurta ja uutta tai oppaani käden ojennus osoittaen voivani jatkaa arjessa kuten ennenkin.
Määränpää sanelee minulle tahdon ja pakon - halun mennä eteenpäin ja tavoitella jotakin. Tärkeintä on kuitenkin matka. Ja sateenkaaren aarteella on annettavana vain, mitä minä olen kerännyt mukaani matkallani.
Määränpää sanelee minulle tahdon ja pakon - halun mennä eteenpäin ja tavoitella jotakin. Tärkeintä on kuitenkin matka. Ja sateenkaaren aarteella on annettavana vain, mitä minä olen kerännyt mukaani matkallani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)