Paha tunne, tyhjä tunne. Ei hyvä.
Tämä tuntuu kuitenkin liian helpolta. En oikeasti kuvitellut parissa kuukaudessa kirjoittavani paria kymmentä sivua ja nyt olen sen moninkertaisesti ylittänyt. Yöunet ovat menneet paikotellen, mutta väsymyksellä ei tunnu olevan merkitystä kirjoittamisen suhteen. Päivät voivat mennä oudossa horkassa, jossa oksentaa ajatellessakin kirjoittamista ja silti koko ajan jokin kumma voima yrittää pakottaa kirjoittamaan myös päivisin kun siihen ei ole aikaa. Itse vavisen kuin marraskuun lopun pakkasilla puissansa epätoivoisesti viimeisillä hengenvedoillaan roikkuvat huurteiset lehdet kevyessä tuulessa.
Ja silti. Kun istun alas ja huokaan kerran. Alkaa sormieni tanssi kaoottisen epäsovinnaisella mukakymmensormijärjestelmällä soittaa sanoja vyöryttämällä niitä ruudulle kuin minua ei olisikaan.
Tämä on ehkä seitsemäs kerta kun olen täysin vakuuttunut, että kirjoittamani teksti on takuu varmasti täyttä paskaa eikä kelpaisi luettavaksi edes Kelan toimistolla jonottaessa jossain viidentenä kymmenentenä jonossa jolloin ajantappamiseen kelpaisi mikä tahansa. Tekstin eteen pitäisi vuotaa kyyneliä ja verta? Pyyhkiä jatkuvasti lauseita, kappaleita ja lukuja pois. En tee niin enkä tunne tarvetta. No, itketty on. Kyllä.
Ja silti. Jos se on näin niin kai sen on oltava. Tiesin, että minun on kirjoitettava tämä itselleni, mutta sitten jostain kasvoi - osittain olosuhteista jotka muuttuivat - halu/tarve/lähes pakko sille että tämä julkaistaisiin. En kestä jos en saa palautetta, HETI. Kuka antoi kustantajille luvan odotuttaa kaikkia wanna-be-kirjailijoita puoli vuotta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti