"Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away!
Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep
your life away! Kuin tuntitolkulla.
Tartun nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu
aamun perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten.
Joka aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä
jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.
Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen
kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään,
väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat
laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen
kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä
elän.
Jokapäiväinen ihme nostaa minut ylös sängystä. Kello? Niin,
rikki, katki, poikki ja palasina. Se oli minulle rakas; lahja lapsuudesta, joka
tosiaan oli lehmä, joka ammui ja kilinkolisteli huutaen hereille. Lehmä, jonka
suun olin tukkinut lapsuuden lempijoukkueeni kovin puhki kuluneella
rannerätillä. Olin herännyt tai ollut heräämättä tuohon mylvinään 7832 aamuna.
Rakentaminen ottaa aikansa ja säilyttäminen – ehjänä pitäminen, käyttäminen –
voi kestää vuosia. Silti kaikki on ylen helppoa hajottaa hetkessä. Yksi sana,
yksi teko, tekemättä jättäminen.
Otan tuhkakupista puoliksi poltetun tupakan ja sytytän sen
istuessani vielä sängyn laidalla. Vihaan polttaa, mutta on myönnettävä sen
lisäksi, että poltan kuin korsteeni, aamun ensimmäisen olevan jotenkin
taivaallinen. Tulipesän ihana poltteen rahina. Kuin elokuvien huumekohtauksista
tutusti tunnen lämpimän savun lipuvan keuhkojeni perukoille kuin käsi naisen
erogeenisille alueille. Syke, sydän. Vereen. Lämmintä kihelmöivää tykytystä
kehossani. Pidätän pitkän imaisun sisääni saattamaan saastaa, joka nyt tuntuu
lämpimältä ja turvalliselta kuin kohtu. Tulipesästä noussut savu kiemurtelee
leijuen taianomaisesti edessäni. Pidätän vielä hetken ennen kuin puhallan
lämpimän turvan ulos hajottamaan taianomaisuuden kaiken sekoittuessa tasaiseksi
haisevaksi tupakansavuksi. Nousen katsomaan mikron kelloa polttaen lopun
katalasta pötkylästä, jonka tumppaan keittiön pöydän tuhkakuppiin.
8.23. Ei paha. Myöhässä, mutta selitettävissä.
Ohitettavissa, sivuutettavissa. Kuten aina tässä vaiheessa iskee päänsärky ja
kuvotus. Tästä ei kestä kauaa siihen, että tärisen kuin talvipakkasilla
mielestään seksikkäästi pukeutunut huorahtavasti naamansa maalannut teinityttö
odottamassa jossain Siwan nurkalla frendiään. Turhat koukerot pois siis.
Jääkaapissa ei ole ainuttakaan. Ja keittiön pöydillä vain tyhjiä. Hitto!
Astelen kävellessä jalkaani ahtamissa hieman resuisissa farkuissa paljasjaloin
ulkorappusille. Hetken jäinen betonitasanne kirpaisee, mutta alkaa lopulta
tehdä enemmänkin miehisen olon – uros, taistelija. Arvasinhan! Lumihangessa
lepää tyhjien tölkkien seassa yksi puolinainen ja toinen aivan avaamaton. Jätän
parhaan viimeiseksi ja kiskaisen puolikkaan kurkusta sytyttäessäni tupakan ja
syljen isoimmat jäähileet hankeen. Poltan tupakan ja tyhjennän täyden tölkin –
jääkylmän hileisen joka aamuisen lääkkeeni. Tosin joka aamu se ei ole
jäähileinen vaan satunnaisesti jäässä ja sulatettava, lämmin, kerran jopa kuuma
löytäessäni ainokaiseni edelleen lämpimänä olevan saunan kiukaan reunalta.
Tärkeintä ei ole maku tai koostumus vaan kipu – siis jotta se saadaan
poistettua.
Laahustelen takaisin sisään sytyttäen toisen tupakan. Kuljen
suoraan vessaan ja yritän piilotella itseäni peililtä. Siirrän tupakan
vasempaan käteeni ja laitan kylmähköä vettä valumaan painaen samalla pääni
altaan päälle kastaen kädellä vettä pääni päälle ja hieroen sitä niskaani
samalla heräten hieman. Nostan pääni ja suljen silmäni juuri ennen kuin
nousevat peilin tasolle antaen kylmän veden valua pitkin hiuksiani pokilleni ja
otsaani pitkin kulmilleni ja nenälle, josta pyyhin kutittavat tipat pois. Otan
pitkät savut ja heitän vielä pari kauhallista kädelläni kasvoilleni. Otan
harjan ja pikaisesti pesaisen hampaani. Valmis? Menoksi. Käyn vielä keittiön
kautta vilkaisemassa mikroa: 8.31. Puntaroin autolle kävellessä pärjäänkö ilman
vai onko käytävä ostamassa pari, jotta jaksaa kahlata päivän lävitse. Muuten ei
ole ongelmia, mutta eilinen saattaa alkaa kuvottamaan ja tuolloin ei työnteosta
tule mitään.
Peruutan autolla pihasta laskien eilisiä juomisia tavalla,
joka on minulle jostain syystä välttämätön, vaikka tiedän kusettavani itseäni
todella rankasti. Neljä taisi mennä ennen kuin käväisin paikallisessa ja siellä
varmaankin neljä tai viisi pitkää ja kotona loput ostamistani kahdesta
kasipackista. Sehän tekisi somasti kuusitoista plus kaksi kertaa kaksi kolmen
verran eli kaksikymmentäkaksi, mutta pari oli ulkona, joten tasan. Paitsi
baarissa taisi pari jäädä vajaiksi väljähtyessä ja ehkä pari kaadoin kotona
joten sanotaan kuusitoista. Aloitin heti neljältä, joten kahdeksan tuntia
kahteentoista ja sitten kahdeksaan ja vähän päälle. Tunti per puteli joten
eiköhän se ole ihan ok. Huoltsikan kohdalla teen pikaisen päätöksen ostaa
kuitenkin jo yhden kahdeksikon. Olen tuttu täällä ja yleensä samoissa
merkeissä: tupakkaa ja olutta. Voisin tietenkin nähdä vaivaa ja selitellä illan
pelillä tai lomakrapulalla tai muuta vastaavaa, mutta miksi ihmeessä. Olen
varma, että nykyiset valheet riittävät tällä erää niin hyvin, ettei tarvitse
tuntemattomille valehdella jollei ole pakko – ja täällä ei ole. Minulla on
rahat ja valta. Olen asiakas ja siksi kuningas ja jos eivät kysele keissin
jälkeen, vaikka näkevätkin olevan kunnossa, jossa pitäisi jättää myymättä, niin
miksi sitten nyt. Laitan kahdeksikon tiskille enkä edes katso myyjää.
– Emme voi myydä ennen yhdeksää, kuuluu kuitenkin myyjän
tiukka komento.
– Voi paskat! livahtaa suustani.
Luulisi tällä kokemuksella
osaavan perusasiat. Tilanne on ärsyttävä, ehkä jopa nolo, vaikka en
varsinaisesti ole johonkin aikaan ollut kiinnostunut kyseisen sanan
olemassaolosta. Ehkä se on tämä lumen ja auringon hohtava valoisuus, joka
paljastaa jotain jota en nyt pysty kätkemään. Haluan olutta, en odottaa. Ja
kuka meni määräämään, että suomalaisessa alkoholipolitiikassa ja kulttuurissa
kaikki paskaakin paskemmat asiat on sallittuja, mutta aamulla ei saa juoda. No,
lakeja ei muuteta juuri tässä ja nyt vaan kaivataan ratkaisuja. Vaihtoehtoja
tuntuisi olevan kolme: ostaa ykköstä (jostain syystä se ei sisällä alkoholia,
vaikka kaikki tietävät sen toimivan samalla mekanismilla), odottaa kolmosta tai
pärjätä ilman. Tässä seisoessani ja myyjän kysellessä saisiko olla jotain
muuta, on kolmosvaihtoehto sivuutettu, koska stressi herättelee alkoholin
puutteen määräämänä päätäni särkemään. Pari askia tupakkaa, tavallista. Maksan
ja samalla kiemurtelen itseni jotenkin hakemaan hyllystä kolme ykköstä maksaen
ne kassalla tuskin edes vilkaisten kassaa tai maksupäätettä. Olen nöyryytetty,
mutta tiedän, että se menee hetkessä ohi, koska olen ylittänyt riittävän monia
raja-aitoja, jotta edes osaisin itse luokitella itseni normaaliksi."
- V.S. Paavolainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti